Suomessa tarhamehiläisten tarhaus alkoi 1700-luvulla Pohjoisen tummalla mehiläisrodulla, joka levittäytyi pohjoisille alueille viime jääkauden loputtua. 1800-luvun lopulla Suomeen tuotiin myös muita mehiläisrotuja, joista italialainen vakiintui yleisimmäksi käyttöroduksi. Mehiläistarhauksen alussa muita rotuja ei ollut niin helposti saatavilla, ja siksi italiailaisella itsekin aloitin. Kokemukset olivat kuitenkin huonoja, heikkoa talven kestoa, ryöstämistä, kuhnuriemoja, kalkkisiköitä, lihapesiä, heikompi sato toisena tarhauksen kesänä veivät kyseenalaistamaan rodun sopivuutta paikallisiin oloihin. Italialaisessa huomionarvoista on se, että se jatkaa munintaa koko kesän läpi huolimatta ravintotilanteesta. Nämä kuulemma keräävät yksikukkaisilta pelloilta hyvin. Italialaisten hoidossa on omat metkunsa, ja sikiökatkon tekeminen sulkuristikolla näillä karuilla alueilla on aika olennaista, jos haluaa hyvän sadon. Nämä tarvitsevat muita rotuja voimakkaamman pesän tuuletuksen talven aikana. Lukemani mukaan läpituulettavan pesän rakenne on alunpitäen tästä syystä kehitetty, italialainen rotu syö talvesokeria runsaasti ja sen seurauksena kosteutta muodostuu enemmän.
Toinen rotu, jolle heti alussa tein jaokkeen ja kokeilin oli krainilaiset. Sain yhden emon kotimaasta, ja loput oli tilattava Sloveniasta asti heikon saatavuuden takia. Se vaikutti heti paljon elinvoimaisemmalta, tappoi ryöstäjiä, mutta ei hoitotoimissa ollut kuitenkaan erityisen pisteliäs. Talven kestoa kommentoiden kuolleita mehiläisiä oli keväällä pesän pohjalla vain viidennes italiaisesta. Pesät oli samalla tarhalla ja samanlaisessa kalustossa. Krainilaisesta on puhetta parveiluherkkänä. Minulta ei ole lähtenyt edelleenkään yhtään parvea. Epäilen, että parveiluherkkyyttä kommentoivat eivät ole osanneet huomioida rodun tilan tarvetta kovin hyvin. Sen huomasin, että nälissään ja ahtaalla nämä muuttuivat äkäisemmiksi, mutta myös rauhoittuivat, jos ajoissa saivat tilaa ja mettä. Näitä kannattaa kuunnella ja reagoida heti voimakkaammin lisätilan antamisessa. Nämä myös keräsivät samalla tarhalla 20 kg enemmän hunajaa pesään melko karusta ympäristöstä italialaiseen nähden.
Pohjolan tumma mehiläinen. Näitä sain viime syksynä hankittua 2 pesää. Vanhemmat tarhaajat kovasti varoittivat niiden äkäisyydestä, mutta todellisuudessa ne ovat ainoat pesät, joita voisi kuvitella hoitavansa ilman suojavarusteita. Säyseimmät pesät, mitä minulla on. Kaveri, jolta ostin kommentoi, että samalla tarhalla italialaiseen verrattuna hunajan tuotannossa hän ei havainnut sanottavaa eroa. Talven kestävyys näyttää olevan jotain superlatiivista talvipallon muodostumista tarkastellessa. Jos haluat vähentää pesien talvitappioita, niin kannattaa harkita ja ehkä kokeilla näitä. Näiden emoja hommaan Aimo Nurmiselta melkoisella varmuudella lisää. Vaikka nämä keräisivät vähän vähemmin vehmailla alueilla, niin sopeutumat karuihin pohjoisen oloihin ovat hyvät. Hieman heikompi hunajan keruumäärä voi kompensoitua isostikin vähempien pesäkuolemien ja sitä kautta tulonmenetysten johdosta.
Buckfast - hybridirotu. Näitä emoja tilasin Komppa-Seppälän tilalta. Kerrassaan hyvin aloittivat munimaan. Kraineja rauhallisempia, mutta ei mitenkään erityisen säyseitä. Alku vaikutelma varsin positiivinen. Keräävät kuulemma hyvin, myös kylmempinä kesinä. Saa nähdä, millaisia ovat kokemukset ensi kesänä. Palloutuivat talveen ihan hyvin.
Sekarotuiset mehiläiset. Näistä kerrotaan, että sekarotuiset ovat vihaisia, ja monin tavoin hankalia. Oman kokemuksen perusteella väitteillä ei ole suurempaa pohjaa. Joskus 30-40 vuotta sitten pohjolan tummasta tuli vihainen sen risteytyessä italialaisen kanssa. Nämä omatkin tummat taitavat jo olla risteytyneitä, ja erittäin säyseitä ovat. Minulla puhdasrotuisissa on selvästi vihaisimmat pesät.
Omat johtopäätökset ovat sensuuntaisia, että jokaisella on lopulta se oma mehiläisrotunsa tai kantansa, jota on oppinut hoitamaan, niin sen rodun opit eivät välttämättä kaikki täysin sovellu toiselle. Esim. italiainen on kuulemma muita taipuvaisempi 2-emokuntiin. Kaikilla roduilla saa ymmärtääkseni hunajantuotannosta kannattavaa, mutta rotujen käyttöä voi myös miettiä niin, että tietyt rodut sopivat tietyille kasvillisuustyypeille paremmin, ja optimoida mehiläisrotujen ominaisuudet hyödykseen. Mehiläisroduilla on toisistaan poikkeavia fysiologisia piirteitä, olennaisimpinä esim. imukärsän/kielen pituus, joka heti vaikuttaa siihen, miten syvästä kukinnosta mettä on mahdollista kerätä.
Mehiläisten jalostuksessa on muodostunut myös epätoivottuja piirteitä. Kaverini kertoi yrittäneensä talveuttaa pesiä talvisokerin sijaan hunajalla. Pohjolan tummilla ei mitään ongelmia hunajan kanssa, mutta italialaiset olivat ripuloineet pesään. Alueella ei kasva kanervaa eikä pesään jätetty muutakaan vaikeasti sulavaa tavaraa. Tämä kuulostaa samantyyppiseltä ylijalostukselta kuin mitä on tehty muillekin kotieläimille ja lemmikeille. Jos mehiläiset eivät pysty enää käyttämään ruokanaan sitä luontaisinta eli hunajaa, niin onko taas menty turhamaisuus ja ahneus edellä eläinten terveyden ja hyvinvoinnin sijaan...? Siinä mielessä saattaa olla parempikin käyttää ennemmin vaikka sekarotuisia kuin pitkään pelkästään hunajan keruuseen jalostettuja mehiläisiä.
